Tällä kertaa lähestyn Tohmajärven Aseman tehdasosuusliikkeen historiaa Ari Pitkäsen kirjoittaman ”Tohmajärven tehdasosuusliike r.l. 30-vuotias” juhlateoksen avulla vuodelta 1937. Edelliseen blogiin verrattuna tämä teksti ajautui melko perinteiseksi koulureferaatiksi ja päällekkäisyyttä aiemman blogin kanssa on runsaasti. Teksti saattaa palvella eniten itseäni ja tulevaa historiaprojektia, josta toivottavasti pääsen kertomaan lisää kesän korvilla. Mehukkuuden sijaan päätin säilyttää tekstin kuivakkuuden ja päällekkäisyydet mutta toisaalta valottaa seikkaperäisempiä yksityiskohtia aiemmin esille tulleesta tehdasosuusliikkeen historiasta. Pitkäsen teoksesta löytyy vuoden 1936 toimintakertomus ja useita vanhoja valokuvia tehdasalueen rakennuksista ja henkilöistä, joita olen ripotellut mukaan muutaman. Seuraavassa blogissani – jonka ilmestymisaikataulu on yhtä epämääräinen kuin hämärien illan tuntien keskittymiskykyni – tarkastelen Lauri Saloheimon historiateosta tehdasosuusliikkeestä.
Kuva 1. Tohmajärven tehdas-osuusliikkeellä oli nimikoidut kirjekuoret, joihin osoitetiedot lisättiin kirjoituskoneella. Tämä kirje on ollut Karhula Osakeyhtiölle vuonna 1937 leiman perusteella ilmeisesti postivaunulla nro 14.
30-vuotissota Tohmajärven soilla
Tehdasosuusliikkeen nousun ytimessä on ollut suomalaisille tuttu ”suo, kuokka ja Jussi” –asenne. Pitkänen kuvailee, kuinka sitkeä 30-vuotissota Tohmajärven soilla alisti suot vihdoin taloudellisesti tuottaviksi turvepehkun ja tiilitehtaan tarpeisiin. Ennen suotaistelua, tarvittiin myös Maanviljelysseuran ja Suomen Suoviljelysyhdistyksen tiedon valo paikallisille maanviljelijöille, jotta innostus sopivan suon etsimiseen lähtisi täyteen vauhtiinsa. Teollistumisen ilosanoma kun oli, että maanviljelijöiden perinteisesti käyttämien olkipehkun ja hakkuuhavun rinnalla tehdasmaisesti valmistettu turvepehku oli ylivertainen kotieläinten kuivikkeena ja lannoitusaineen kerääjänä.
Elokuussa 1907 päätettiin siis Pohjois-Karjalan Maanviljelysseurassa perustaa Tohmajärven Turvepehkuosuuskunta r.l., vaikka sopivaa suota ei ollut vielä löydetty. Lokakuussa 1907 päästiin tekemään kaupat 109 hehtaarin kokoisesta rahkasuoalueesta Niemelän tilan N.o 1:stä, maksaen 8000 suomenmarkkaa (32 750 eur nykyrahassa inflaatio ja elinkustannukset huomioiden, Suomen pankin rahanarvolaskuri). Turvepaalien nousu vuoden 1908:n 1200 paalista huippuvuoteen 1927, 31 560 paalia, josta tuotanto alkoi vähitellen laskea (Pitkänen 1937: 17)
”Taistelun, yrityksen ja uskalluksen” tie oli erityisen takkuinen turvepehkuosuuskunnassa ensimmäiset kolme vuotta. Lainoja, vekseleitä, tappioita, osakkaiden uskon hiipumista ja takauksien eväämisiä. Mutta suosta vain noustiin ja uusi johtaja Antti Zimmermann ”saattoi kaikella tarmollaan ja kokonaan antautua osuuskunnan menestyksen puolesta yrittäjäksi” (Pitkänen 1937: 20).
Kuva 2. Tehdasosuusliikkeen hallituksen jäseniä ja henkilökuntaa. Osuusliikkeen hallituksessa oli myöhemmin myös opettaja Antti Kärki. Työnjohtajina toimi 1936 Simo Kähäri, Lauri Kortelainen, Heikki Tiilikainen ja Yrjö Malinen. Tiilimestarina oli Verner Forsmann. Kuvat A. Pitkäsen (1937) teoksesta Tohmajärven tehdasosuusliike r.l. 30-vuotias.
Saveen voi upota mutta voi sitä nostaakin..
Turvepehkupaalit tarvitsevat rimoja. Ja rimojen tekeminen sahausta. Elettiin sodan jälkeistä rakennusbuumia, jonka vuoksi kotitarvesahan perustamiseen ei enempää tarvinnut perustella. Omiin tarpeisiin alun alkaen suunnitellut mylly ja saha rakennettiin 1915. Niille tuli yllin kyllin käyttöä sota-ajan ja elintarvikepulan vuoksi. Halvan raaka-ainetilanteen ja toisaalta hyvän kysynnän vuoksi sahausta työntekijöiden kesken opeteltiin hyvin anteeksiantavassa ilmapiirissä. Tätä kuvaa toimitusjohtajan selostus, että ”kun hirren piti mennä halki, se menikin poikki”. Tässä kohden historiikkia Pitkänen yltyy kehumaan suomalaisen talonpojan kykyä yhteiseen yritteliäisyyteen ja ”vennolta suopohjalta” noussutta tehdasliikettä ”elleivät mitkään suuremmat voimat väliintule – – joka nykyaikaisine teollisuuslaitteinen, koneineen ja järjestelmineen on täysin uudenaikainen ja jatkuvilta edellytyksiltäänkin kehityskelpoinen.” (Pitkänen 1937: 27).
Erikoinen tapaus löytyy sortovuosilta, tosin nyt kunnan omasta toimesta. Osuuskunnan pöytäkirjassa 14.4.1917 on kirjattu, että Tohmajärven Elintarvelautakunta on takavarikoinut osuuskunnan 11 000 kilon suuruisen ruisjauhovaraston – – ”. Johtaja Zimmermann oli tehnyt laittomasta takavarikoinnista valituksen läänin kuvernöörille mutta tarina ei kerro, saatiinko jauhot takaisin ja miksi ne oli takavarikoitu. Tämähän on tietysti historiantutkijalle pienen sisäisen auditoinnin paikka, sillä arkistossa voi asiasta löytyä virallinenkin selitys.
Viimekertaisessa blogissa kerroin johtaja Zimmermannin yrityksestä pelastaa myllylle suunnattujen jauhatusten työt takaisin maakuntaan jonkun junailtua ne rannikkoseuduille. Pitkänen avaa tarinaa kertomalla johtajan tavanneen entisen pohjoiskarjalaisen maakuntaneuvoksen Jalmari Jyskeen. Yhdessä herrat kävivät puhumassa silloisen maatalousministeri K. V. Vuokosken kanssa. ”Tämän käynnin jälkeen jyvälastit alkoivat taas osata Tohmajärven asemalle ja sieltä osuusliikkeen myllyyn.” (Pitkänen 1937: 25). Valtion säätelemän hinnan ansiosta myllyn toiminta kukoisti: sen onnistui maksaa itsensä takaisin ja vuonna 1920 kokonaisliikevaihto oli peräti 11 miljoonaa markkaa (nykyrahassa 433 400 euroa).
Kuva 3. Tiilitehdas kesäkuussa 1937 päivää ennen palamistaan. Tilalle rakennettavassa tiilitehtaassa oli yksi kerrosta lisää, eli kolme kerrosta.
Kotitarvesaha laajeni vientisahaksi ja ryhdyttiin metsien ostoon. Puutavaran sahausmäärät kasvoivat 30:sta (vuodelta 1919) 2726:een yksikköön vuonna 1936. Sahaliikkeen alkuaikoina tehdas poltti myös hiiliä mm. rautatehtaiden tarpeiksi ylijäämäpuusta. Aiemmin ostettu metsäpalsta osoittautui sisältävän laajoja savialueita. Tässä olisi voinut olla itkun paikka mutta ei. Hankkijalta ostettiin tiilentehtaan koneistoja ja myöhemmin Ruotsista savennostokone ja tiilikoneet automaattisine leikkuupöytineen. Piankos tuotanto nousi niin isoksi, että rakennettiin 110 metriä pitkä holvattu rengasuuni, jonka polttokyky oli 18 000 kpl tiiliä päivässä.
Ruotsalaisen Svedalan tiilitehtaan mukaisesti Tohmajärven tiilitehtaalle ostettiin ns. kamarikuivaamo 1936, joka oli ensimmäinen suomalainen. Kuivaamo mahdollisti tiilien valmistuksen kaksi kuukautta aikaisemmin keväisin ja työn jatkamisen kaksi kuukautta pitempään syksyisin. Talvisin tiilien kuivaamiselle ei vielä noihin aikoihin ollut edellytyksiä. Tiilen tuotanto kasvoi vuoden 1926 302 575 kappaleesta 3 412 000 kappaleeseen vuonna 1936.
Tehdas tarvitsi hevosvoimaa ja ihmisvoimaa, naapuri ratakiskoja
Vuonna 1921 nimi muuttui muotoon Tohmajärven tehdas-osuusliike r.l. Tehdas vaati isompia tehoja voimantuotolta. Alkuaan 18-hevosvoimainen lokomobiili oli vaihtunut aikanaan 65-hevosvoimaiseen. Tämän käydessä riittämättömäksi otettiin sähkövoimaa OY Wärtsilä AB:lta tehtaiden omistamalta Saarion sähkövoima-asemalta vuodesta 1928. Maakunnallisesti arvokkaiden rakennusperintökohteiden joukossa onkin tiilistä rakennettu Muuntamo Valkeatalon (ts. Sörkanlinna) edustalla.
Tiilitehtaalla työskenteli 98 henkilöä, sahassa 124 ja metsätöissä 89 henkilöä. Työntekijämäärä kasvoi ajoittain jopa 350 henkeen. Työlakkoja tai muita selkkauksia ei ollut sattunut lainkaan ja tehdas oli rakennuttanut työväestölle sekä konttorikäyttöön yhteensä 12 asuinrakennusta ja tukenut työväen perustamia sairaus- ja hautausapuakassoja. Kuriositeettina todettakoon, että osuusliike omisti kapearaiteista rautatiekiskotietä 9600 ja normaaliraiteita 850 metriä. Normaalirata rakennettiin sahalle vuonna 1934. Maapohjaomistuksen kokonaispinta-ala oli 194 hehtaaria.
Kuva 4. Tohmajärven tehdasosuusliikkeen logo
Tulipalot ajoivat alas turvepehkutehtaan rakennuksen ja sirkkelisahan 6.12.1918 ja vanhan sahalaitoksen ja turvepehkutehtaan 27.5.1932. Varkailtakaan ei vältytty. Pitkäsen sanoin ”ryssät syksyllä 1916 havaitsivat käyttökelpoisiksi tehdasliikkeen omaisuutta ja anastivat omin lupinsa ja hintoja kyselemättä tehdasalueella olevien kapearaiteisten ratojen kiskot, 1500 metriä, sekä veivät ne otaksuttavasti sotilaallisiin tarkoituksiin, ellei ehkä ollut rosvoutta keinottelua varten..” Samaan hengenvetoon toteaa Pitkänen, että ”toivoa sopii, että nuo varastetut kiskot antoivat ryöstäjälle tietä ikiajoiksi pois näiltä mailta.” (Pitkänen 1937: 46)
Vuoden 1936 toimintakertomuksen kertomaa
Osuusliikkeen vararahaston ja osuuspääoman yhteenlaskettu summa kasvoi vuodesta 1908:sta 3230 markasta (nykyrahassa 12 570 euroa) vuoden 1936 1 736 119,60 markkaan (nykyrahassa 643 300 euroon). Liikevaihto oli Pitkäsen historiikin valmistumisen aikoihin 1936 huipussaan olleen 8 825 770, 95 (3 270 000 euroa), josta voittoa 361 278,60 markkaa (133 900 euroa). Vaikka nykyajattelun mukaan voitaisiin todeta ”muuttuvien kustannuksien” olleen melkoisen suuria liikevaihtonumeroita tarkastellessa, voidaan osuusliikkeen voittoja pitää nykyisinkin erittäin hyvänä. Osasyynä tehtaan menestykseen voi olla aikakaudelle tyypillinen tehdasurakkapalkkaus, jossa tuotannon noustessa palkka nousi. Yhtenä menestystekijänä pidettiin myös jatkuvaa myyntiä, eikä tavaran hamstraamista parempien hintojen toivossa. Sahan sijaintia pidettiin epätyypillisenä aikakautenaan, jolloin tukkipuut yleensä uitettiin. Tohmajärvellä taas sahatavara kuljetettiin rautatievaunuissa tehtaalle ja takaisin.
Tehdasosuusliikkeen vuosikertomuksessa vuodelta 1936 todetaan toiveikkaina nousukauden positiivinen vaikutus liiketoimiin. Voittoa tuli eniten tiilitehtaasta, saha hyvänä kakkosena. Turvepehku ja mylly palveli lähinnä paikallisia elinkeinonharjoittajia.
Voitoista liikeni myös paikallisten virkistystoimintojen tukemiseen: Tehdasosuusliike lahjoitti Pohjois-Karjalan maakuntaliitolle 10 000 markkaa (3529 euroa nykyrahassa), paikallisten urheilijoiden kiertopalkinnolle 300 (105 eur), Akkalan ”Toivon pojille!” 400 mk (141 eur), Joensuun Eläinsuojeluyhdistykselle 500 mk (176 eur), Tohmajärven Suojeluskunnalle 2000 mk (705 eur) ja Pyhäselän Suojeluskunnalle 3000 mk (1059 eur).
Kuva 5. Pätkä kunnallisneuvos Pekka Korhosen kirjoittamasta 50-vuotisonnittelurunosta Antti Zimmermannille vuodelta 1932 (Pitkänen 1937: 48).
Kirjoittaja Miia Seppänen
Lähteet
Pitkänen, A. (1937). Tohmajärven tehdasosuusliike r.l. 30-vuotias. Viipuri: Kirjapaino Oy Ilmarinen.
Suomen Pankin rahanarvolaskuri http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN